Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin loppuvat huonotkin asiat.
Toisin sanoen aikani Porin Nuorten työpajalla on tullut finaaliinsa. En
oikeastaan tiedä, mitä kirjoittaisin. Voin rehellisesti sanoa, että tämä on
odotettua vaikeampaa.
Voisin kirjoittaa kaikista niistä asioista, jotka olen vajaan
vuoden mittaisella matkallani oppinut. Ongelma on siinä, etten konkreettisesti
ole tainnut oppia hirveästi mitään. Paitsi että sudenkorennot purevat ja
joitain muita hyödyttömiä nippelifaktoja.
Voisin kirjoittaa kuinka löysin täältä suunnan elämälleni. Mutta
tiesin jo tänne saapuessani, että aion hakea yliopistoon, joten en näe työpajan
mitenkään dramaattisesti muuttaneen elämäni kulkua.
Joten ei vaikuta siltä, että olisin mitenkään kasvanut ihmisenä.
Pajalle tullessani en osannut odottaa oikein mitään. Ja jos
olisinkin, olisin luultavasti ollut väärässä. En olisi odottanut osallistuvani
nukkeanimaation tekoon, kehitteleväni kuukausittain keksittyjä ammatteja tai
tulevani muistetuksi Hello Kitty –kahvikupistani ja lämpimistä tunteistani
punakynän käyttöä kohtaan. En olisi odottanut eräänä aamuna saapuvani
huoneeseen, jonka seinät on tapetoitu erään pajalaisen kuvilla. En olisi
odottanut, että nuorten työpajan kautta minulle aukeaisi mahdollisuus vierailla
Saksassa. Enkä ehdottomasti olisi odottanut, että muutamina viikkoina 12h/vko
tuntuisi lähes liian lyhyeltä ajalta tässä talossa.
Voisin verrata aikaani täällä päiväkotiin. Pitkän
toimettomuusjakson jälkeen oli outoa – mutta lopulta ihan hyväksi - että oli
paikka johon tulla ja kehittää jotain rutiinia elämänrytmiin. Jouduin ja pääsin olemaan
sosiaalisessa kontaktissa erilaisten ihmisten kanssa. Sain pienen muistutuksen
vastuusta ja siitä, että jotkut asiat on ihan hyvä hoitaa ajallaan. Ilman tätä
kymmenen kuukauden jaksoa olisin luultavasti vähemmän valmis siirtymään kouluun
ja uuteen vaiheeseen elämässäni.
Jos olisin tunteellinen ja lämmin ihminen, lopettaisin tämän
viimeisen blogitekstini laimeisiin kiitoksiin pajalle, sen yleiselle
ilmapiirille ja kaikille täällä tapaamilleni ihmisille. Myöntäisin, että
minulle tulee oikeastaan yllättävän ikävä yllättävän monia. Mutta siinähän vallan
herkistyisi. Joten keskityn mieluummin siihen, miksi olen oikeastaan
kiitollinen päästessäni täältä pois: ulkomaailmassa en tule milloinkaan
kuulemaan lämmintä kutsuttavan ”lämpsäksi” tai ”lämpskäksi.”
xoxo
Laura
Kommentit
Lähetä kommentti