“Tunnusta rakkautesi” lukee Tampereella monen roskapöntön kyljessä. Nyt on
siis aika tunnustaa. Olen rakastunut.
Tätä kirjoittaessani olen asunut Satakunnassa kuusi vuotta ja kaksitoista
päivää. Siitä ensimmäiset vihasin kaikkea Porissa, mutta eniten porilaisia.
Porilaiset olivat tylyjä ja sisäänpäin kääntyneitä. Kaikki, keiden kanssa
vietin aikaa, olivat ulkopaikkakuntalaisia. Porista ei puhuta kovin kauniisti
muualla Suomessa enkä ihmettele yhtään. Pori lämpenee hitaasti.
Keväällä 2017 tulin psykiatrisen sairaanhoitajan patistamana Nuorten
työpajalle Veturitalleille verkostoitumaan ja sosialisoitumaan. Olin skeptinen,
en ollut viidessä vuodessa löytänyt kuin kourallisen hyviä tyyppejä ja yhden
ystävän, joten miksi nähdä vaivaa? Pajalle tullessani olin ujo ja sulkeutunut.
En puhunut edes vapaa-ajallani juuri muualla kuin netissä. Ensimmäisenä
päivänäni pajalla mainitsin Piian kuullen harrastavani valokuvausta ja Piia
nappasi vastaperustetulle PRESSpajalle sen kummempia kyselemättä. En ollut
harrastuksestani mitenkään erityisen ylpeä, räpsin vain menemään silloin
tällöin automaattiasetuksilla. Ensimmäisen kerran kuvausreissulta palattuani
Piia oli ns. liekeissä. “Piru vie, tyttö, sulla on oikeasti silmää!” En ollut
koskaan tosissani harkinnut valokuvausta ammattimaisesti ja kuvataidekoulunkin
jätin kesken, pidin itseäni täysin keskinkertaisena.
Vuosia seilasin vailla päämäärää ja muutin urasuunnitelmiani kerran pari
vuodessa. Putkiasentajan papereilla ei oikein päässyt yliopistoonkaan ja
aikuislukion penkit alkoivat puuduttaa aika nopeasti. Minusta piti tulla
lastentarhaopettaja, meribiologi tai Lidlin kassa mutta todellista motivaatiota
mihinkään ei oikein löytynyt.
Näköjään suunnan löytymiseen ei vaatinut muuta kuin vanhan veturitallirakennuksen
joka kätkee sisälleen uskomattoman yhteisön. Pajalla pääsin omieni joukkoon.
Kaikkia autetaan ja jokaista tuetaan. Kukaan ei jää oikeasti yksin. Jos on
murheita, on aina joku jolle puhua. Ihan mistä vaan. Olen reilussa vuodessa
nähnyt niin monen nuoren (tai vähän vanhemmankin) muuttuvan silmissä. Vaisut
alkavat liittyä keskusteluun, ahdistuneet ja epävarmat rentoutuvat. Kun
hehkutan tätä ihmisille, minusta sanotaan samaa. En voi kieltää. Masennuksen
kanssa painin varmasti ajoittain lopun elämääni, mutta pääosin olen onnellinen.
Ihan hemmetin onnellinen.
Olen oppinut vahvuuteni ja päässyt jopa opettamaan muita. Tuntuu hyvältä,
kun osaa auttaa ihmisiä kameroiden, kuvankäsittelyn tai vaikka sähköpostin kanssa.
En valita siitäkään, että Puolihulluilla Päivillä kuulin tuntemattoman kysyvän
Piialta, kuka tapahtuman mainokset on tehnyt. Halusi kehua suunnittelijaa. Saan
kiitosta niissä jutuissa, missä luulin olevani ihan keskinkertainen. Kahden
viikon päästä aloitan Tampereella julkaisutuotannon opinnot ja ensimmäistä
kertaa elämässäni tiedän, mitä haluan tehdä työkseni.
Pajan tehtävä on virallisesti ohjata nuoria työelämään, mutta minun
silmissäni tärkein tehtävä on saada nuoret voittamaan epävarmuutensa. Saada
nuoret ulos kodeistaan ja kuoristaan. Veturitalleilla on ihan uskomattoman
hieno yhteishenki (yleensä). Mikään aihe ei ole tabu ja vaikka kaikille
vinoillaan, ketään ei loukata. Pajaan kiteytyy mielestäni kaikki, mikä on
Porissa hyvää ja kaunista. Värikkäitä ihmisiä, aitoja ja elämän kolhimia.
Suoran vittuilun lomassa varmistetaan, että kaverilla on kaikki hyvin. Annetaan
niille, keillä ei ole, ja saadaan niiltä, joilla on. Ihan kaikkea aina
pullokasseista olkapäähän.
Ensi perjantaina, viimeisenä päivänäni pajalla, olen ollut talossa 494
päivää. Olen oppinut, kokenut, nähnyt, puhunut ja nauranut niin paljon, etten
osaa edes kuvailla kiitollisuuteni määrää. Olen tutustunut upeisiin ihmisiin,
joita en unohda koskaan. Nyt on kuitenkin aika jatkaa matkaa kohti uusia
seikkailuja ja ihan oikeaa ammattia.
Se rakkaudentunnustus? Olen rakastunut elämään. Poriin ja pajaan.
Kuukkariin. Porin Metsään. Kesään. Ihmisiin. Ja itseeni.
Kiitos kaikesta, Pori ja Nuorten työpaja. I will be back.
🖤: Henna
Kommentit
Lähetä kommentti