Hyvästit iäksi

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin loppuvat huonotkin asiat. Toisin sanoen aikani Porin Nuorten työpajalla on tullut finaaliinsa. En oikeastaan tiedä, mitä kirjoittaisin. Voin rehellisesti sanoa, että tämä on odotettua vaikeampaa.

Voisin kirjoittaa kaikista niistä asioista, jotka olen vajaan vuoden mittaisella matkallani oppinut. Ongelma on siinä, etten konkreettisesti ole tainnut oppia hirveästi mitään. Paitsi että sudenkorennot purevat ja joitain muita hyödyttömiä nippelifaktoja.

Voisin kirjoittaa kuinka löysin täältä suunnan elämälleni. Mutta tiesin jo tänne saapuessani, että aion hakea yliopistoon, joten en näe työpajan mitenkään dramaattisesti muuttaneen elämäni kulkua.

Joten ei vaikuta siltä, että olisin mitenkään kasvanut ihmisenä.

Pajalle tullessani en osannut odottaa oikein mitään. Ja jos olisinkin, olisin luultavasti ollut väärässä. En olisi odottanut osallistuvani nukkeanimaation tekoon, kehitteleväni kuukausittain keksittyjä ammatteja tai tulevani muistetuksi Hello Kitty –kahvikupistani ja lämpimistä tunteistani punakynän käyttöä kohtaan. En olisi odottanut eräänä aamuna saapuvani huoneeseen, jonka seinät on tapetoitu erään pajalaisen kuvilla. En olisi odottanut, että nuorten työpajan kautta minulle aukeaisi mahdollisuus vierailla Saksassa. Enkä ehdottomasti olisi odottanut, että muutamina viikkoina 12h/vko tuntuisi lähes liian lyhyeltä ajalta tässä talossa.

Voisin verrata aikaani täällä päiväkotiin. Pitkän toimettomuusjakson jälkeen oli outoa – mutta lopulta ihan hyväksi - että oli paikka johon tulla ja kehittää jotain rutiinia elämänrytmiin. Jouduin ja pääsin olemaan sosiaalisessa kontaktissa erilaisten ihmisten kanssa. Sain pienen muistutuksen vastuusta ja siitä, että jotkut asiat on ihan hyvä hoitaa ajallaan. Ilman tätä kymmenen kuukauden jaksoa olisin luultavasti vähemmän valmis siirtymään kouluun ja uuteen vaiheeseen elämässäni.

Jos olisin tunteellinen ja lämmin ihminen, lopettaisin tämän viimeisen blogitekstini laimeisiin kiitoksiin pajalle, sen yleiselle ilmapiirille ja kaikille täällä tapaamilleni ihmisille. Myöntäisin, että minulle tulee oikeastaan yllättävän ikävä yllättävän monia. Mutta siinähän vallan herkistyisi. Joten keskityn mieluummin siihen, miksi olen oikeastaan kiitollinen päästessäni täältä pois: ulkomaailmassa en tule milloinkaan kuulemaan lämmintä kutsuttavan ”lämpsäksi” tai ”lämpskäksi.”

xoxo

Laura