Kun olit lapsi, oletan, että harrastit ruoanlaittoleikkejä pihallasi. Jos nyt sanot itseksesi: ”En minä kyllä ikinä mitään semmoisia leikkejä…” niin hyvä ihminen, lapsuutesi mahtoi olla tylsää aikaa. Minä ja sisareni leikimme usein ravintolaa tai ihan vain kotikeittiötä, jossa valmistimme mitä erikoisimpia aterioita aineksista, joita keräsimme pihaltamme ja kotimme lähiympäristöstä. Pataan heitettiin hiekkaa, savea ja mutaa ja tietenkin lähes mitä vain kukka- ja kasviaineksia, kunhan äidin kukkapenkkiin ei kajottu. Lopputulos oli usein vihreän ruskeaa mössöä, jonka sitten nimesimme milloin miksikin ruoaksi. Nam!
Nyt ei ole vuosiin tullut noita leikkejä leikittyä, kun iän lisääntyessä tulee ”parempaakin” tekemistä. Pääsimme kuitenkin hetkeksi pakoon aikuisuutta ja arjen tylsyyttä, kun Emma ja minä osallistuimme kansalaisopiston kurssille, jossa opimme värjäämään luonnonväriaineilla. Kurssi alkoi teoriatunneilla, joissa kävimme läpi, miten värjäys toimii ja mitä tulimme tarvitsemaan käytännön tunneille. Opimme perusasiat ja innostuimme yhä enemmän tästä uudesta kokemuksesta.
Lähdimme yhteisvoimin keräämään aineksia värjäysliemiimme. Molemmilla oli eri värit, joita tavoittelimme. Minä halusin keltaista, sitä kaikista väristä iloisinta, ja keräsimme minulle siis kanadanpiiskun ja pietaryrtin kukintoja. Emma toivoi vihreää sävyä ja rohkeasti keräsimme hänelle siis nokkosia. Onnistuimme välttämään poltetuksi tulemisen, joten reissu meni oikein mukavasti. Tarvitsimme kurssille kuitenkin vielä toisenkin ainesosaan, koska teimme useita liemiä. Nämä me kuitenkin metsästimme arkisemmista ympäristöistä, sillä minä hain itselleni komean punakaalin ja Emma löysi Kulta Katriina -kahvia ja kurkumaa.
Ensimmäinen värjäyspäivä alkoi yhdeksältä aamulla, ja niin me vaapuimme kassein ja kattiloin kohti kansalaisopistoa ja saavuimme luokkaan, jossa joillain keitokset olivat jo tulilla. Opettajamme ohjasti meidät alkuun. Sulloimme kasviaineksemme kattiloihin, lisäsimme niihin vettä ja sitten laitoimme ne liedelle keittymään. Huone täyttyi nopeasti jos jonkinnäköisillä hajuilla, kun luokassa oli varmaan kymmenisen kattilaa, joissa suurimmassa osassa oli eri asiaa keitettävänä. Emman nokkoskeitto sentään tuoksui ihan mukavalta, mutta oma piisku-pietaryrtti-liemeni ei haissut yhtään miellyttävältä.
Keitokset saivat kuplia tunnin, kunnes kasviaineet sitten siivilöitiin pois. Jäljelle jäi värikkäitä liemiä. Vaikka liemet näyttivät olevan täynnä väriä, emme kuitenkaan voisi tietää värjäyksen lopputulosta ennen kuin lankamme olivat istuneet keitoksessa pitemmän aikaa. Siispä lisäsimme patoihimme alunan, eli kaliumalumiinisulfaatin, joka toimii puretusaineena. Sitten laskimme sekaan kastellut langat ja laitoimme sormet ristiin saadaksemme parhaan lopputuloksen.
Langat saivat lillua 80-90 asteisessa väriliemessä tunnin verran, minkä ajan me keittäjät jännitimme, mitä tuleman pitää. Sitten me odotuksesta tärisevin käsin menimme nostamaan langat pois kattiloista ja saimme nähdä, miten väriä oli tarttunut. Valitettavasti tässäkään vaiheessa ei voinut vielä olettaa mitään, sillä langat piti vielä pestä ja vasta sen jälkeen voisimme ihailla lankojemme lopullista väriä. Omasta keitoksestani nostin kauniit vyyhdit, yhden lämpimän keltaisen ja toisen vihertävän keltaisen. (Lankani olivat erivärisiä alusta saakka ja siksi niissä oli niin erisävyiset värit.) Emman kasvoille nousi pettymyksen kipinä, kun odotetut vihreät langat olivatkin hailakan kellertäviä tai kuten me niitä kutsuimme; ”keitetyn spagetin” värisiä.
Langat laitettiin pesun jälkeen kuivumaan ja sitten jatkettiin uusien vyyhtien värjäyksellä. Itse lisäsin keitokseeni yhden oman vyyhdin ja yhden Emman valkoisen vyyhdin. Omastani tuli lähes täysin saman sävyinen kuin edellisestäkin ja Emman valkoinen lanka muuttui kirkkaan keltaiseksi. Emma yritti vielä uudelleen pelastaa oman värinliemensä lisäämällä siihen rautaa, joka yleensä tummentaa värejä, mutta tuloksena olivat lähes samanlaiset kalpeat langat kuin edelliselläkin kerralla.
Emma ei tästä kuitenkaan lannistunut. Värjäyksen yksi hyvä puoli on se, että vaikka ensimmäinen värjäys ei olisi mieluinen, on lanka sitten jo puretettu, jolloin sen voi värjätä uudelleen ilman puretusaineen lisäämistä. Ja näin teki myös Emma. Hän laski ensimmäisen päivän päätteeksi yhden vyyhdin toiselta oppilaalta saaneensa avokado liemeen (avokadon kivet ja kuoret antavat punaista sävyä) ja jätti sen sinne yön yli. Minäkin otin oman liemeni jämät ja kaadoin ne ämpäriin ja upotin viimeisen sen päivän vyyhtini myös yökylpyyn.
Seuraavana päivänä kokeilumme saivat jatkua. Oma missioni oli saada violettia punakaalista ja Emma otti tehtäväkseen uudelleen värjätä eiliset pettymyksen tuottaneet langat kahvissa. Opettajamme teki myös ison liemen, johon laitettiin verihelttaseitikkien hattuja ja siihen saivat kaikki halukkaat laittaa omaa lankaansa. Emma teki varta vasten pienen 7 g (kyllä me punnitsimme sen) vyyhdin, jonka hän heitti tähän jättipataan. Itse jätin väliin, sillä halusin käyttää kaikki kolme vyyhtiäni omassa kaalikeitossani.
Sama rulianssi siis toistui toisenakin päivänä, nyt jo ehkä järjestelmällisemmin ja taidokkaammin kuin ensikerralla, koska osasimme asian jo hiukan paremmin. Lopuksi ihailimme värjättyjä lankojamme pyykkitelineessä, johon ne oli aseteltu kuivumaan.
Minulla oli yhteensä seitsemän vyyhtiä, joista kaksi oli lämpimän keltaisia, kaksi vihreänkeltaista ja kolme oli saanut punakaalista, eivät violetin, vaan siniharmaan sävyn. Emmalla ei ollut enää yhtään keitettyä spagettia vaan hänellä oli komea väriskaala. Kolme ruskeaa kahviliemessä värjättyä, yksi vaalea persikkainen sävy avokadosta, yksi oranssi, yksi keltainen ja yksi pienen pieni tumman punainen vyyhti.
Opimme kurssilla uuden asian, joka tietenkin oli sen päällimmäinen tarkoitus. Samalla kuitenkin pidimme hauskaa ja saimme tehdä kokeiluja ja tuntea onnistumisen, epäonnistumisen, yllätyksen ja helpotuksen tunteita. Lankojen värjäys on tavallaan tiedettä ja kemiaa, mutta se tuntuu enemmän lapsenmieliseltä noita- tai ruoanlaittoleikiltä, jossa keitetään padassa värikkäitä keitoksia ja muunnetaan tylsästä valkoisesta langasta jotain uniikkia. Itse ainakin suunnittelen vielä tekeväni lisää värjäilyjä kotioloissa, nyt kun ostin opettajalta alunaakin, niin johonkin sekin on käytettävä.
Nyt ei ole vuosiin tullut noita leikkejä leikittyä, kun iän lisääntyessä tulee ”parempaakin” tekemistä. Pääsimme kuitenkin hetkeksi pakoon aikuisuutta ja arjen tylsyyttä, kun Emma ja minä osallistuimme kansalaisopiston kurssille, jossa opimme värjäämään luonnonväriaineilla. Kurssi alkoi teoriatunneilla, joissa kävimme läpi, miten värjäys toimii ja mitä tulimme tarvitsemaan käytännön tunneille. Opimme perusasiat ja innostuimme yhä enemmän tästä uudesta kokemuksesta.
Lähdimme yhteisvoimin keräämään aineksia värjäysliemiimme. Molemmilla oli eri värit, joita tavoittelimme. Minä halusin keltaista, sitä kaikista väristä iloisinta, ja keräsimme minulle siis kanadanpiiskun ja pietaryrtin kukintoja. Emma toivoi vihreää sävyä ja rohkeasti keräsimme hänelle siis nokkosia. Onnistuimme välttämään poltetuksi tulemisen, joten reissu meni oikein mukavasti. Tarvitsimme kurssille kuitenkin vielä toisenkin ainesosaan, koska teimme useita liemiä. Nämä me kuitenkin metsästimme arkisemmista ympäristöistä, sillä minä hain itselleni komean punakaalin ja Emma löysi Kulta Katriina -kahvia ja kurkumaa.
Ensimmäinen värjäyspäivä alkoi yhdeksältä aamulla, ja niin me vaapuimme kassein ja kattiloin kohti kansalaisopistoa ja saavuimme luokkaan, jossa joillain keitokset olivat jo tulilla. Opettajamme ohjasti meidät alkuun. Sulloimme kasviaineksemme kattiloihin, lisäsimme niihin vettä ja sitten laitoimme ne liedelle keittymään. Huone täyttyi nopeasti jos jonkinnäköisillä hajuilla, kun luokassa oli varmaan kymmenisen kattilaa, joissa suurimmassa osassa oli eri asiaa keitettävänä. Emman nokkoskeitto sentään tuoksui ihan mukavalta, mutta oma piisku-pietaryrtti-liemeni ei haissut yhtään miellyttävältä.
Keitokset saivat kuplia tunnin, kunnes kasviaineet sitten siivilöitiin pois. Jäljelle jäi värikkäitä liemiä. Vaikka liemet näyttivät olevan täynnä väriä, emme kuitenkaan voisi tietää värjäyksen lopputulosta ennen kuin lankamme olivat istuneet keitoksessa pitemmän aikaa. Siispä lisäsimme patoihimme alunan, eli kaliumalumiinisulfaatin, joka toimii puretusaineena. Sitten laskimme sekaan kastellut langat ja laitoimme sormet ristiin saadaksemme parhaan lopputuloksen.
Langat saivat lillua 80-90 asteisessa väriliemessä tunnin verran, minkä ajan me keittäjät jännitimme, mitä tuleman pitää. Sitten me odotuksesta tärisevin käsin menimme nostamaan langat pois kattiloista ja saimme nähdä, miten väriä oli tarttunut. Valitettavasti tässäkään vaiheessa ei voinut vielä olettaa mitään, sillä langat piti vielä pestä ja vasta sen jälkeen voisimme ihailla lankojemme lopullista väriä. Omasta keitoksestani nostin kauniit vyyhdit, yhden lämpimän keltaisen ja toisen vihertävän keltaisen. (Lankani olivat erivärisiä alusta saakka ja siksi niissä oli niin erisävyiset värit.) Emman kasvoille nousi pettymyksen kipinä, kun odotetut vihreät langat olivatkin hailakan kellertäviä tai kuten me niitä kutsuimme; ”keitetyn spagetin” värisiä.
Langat laitettiin pesun jälkeen kuivumaan ja sitten jatkettiin uusien vyyhtien värjäyksellä. Itse lisäsin keitokseeni yhden oman vyyhdin ja yhden Emman valkoisen vyyhdin. Omastani tuli lähes täysin saman sävyinen kuin edellisestäkin ja Emman valkoinen lanka muuttui kirkkaan keltaiseksi. Emma yritti vielä uudelleen pelastaa oman värinliemensä lisäämällä siihen rautaa, joka yleensä tummentaa värejä, mutta tuloksena olivat lähes samanlaiset kalpeat langat kuin edelliselläkin kerralla.
Emma ei tästä kuitenkaan lannistunut. Värjäyksen yksi hyvä puoli on se, että vaikka ensimmäinen värjäys ei olisi mieluinen, on lanka sitten jo puretettu, jolloin sen voi värjätä uudelleen ilman puretusaineen lisäämistä. Ja näin teki myös Emma. Hän laski ensimmäisen päivän päätteeksi yhden vyyhdin toiselta oppilaalta saaneensa avokado liemeen (avokadon kivet ja kuoret antavat punaista sävyä) ja jätti sen sinne yön yli. Minäkin otin oman liemeni jämät ja kaadoin ne ämpäriin ja upotin viimeisen sen päivän vyyhtini myös yökylpyyn.
Seuraavana päivänä kokeilumme saivat jatkua. Oma missioni oli saada violettia punakaalista ja Emma otti tehtäväkseen uudelleen värjätä eiliset pettymyksen tuottaneet langat kahvissa. Opettajamme teki myös ison liemen, johon laitettiin verihelttaseitikkien hattuja ja siihen saivat kaikki halukkaat laittaa omaa lankaansa. Emma teki varta vasten pienen 7 g (kyllä me punnitsimme sen) vyyhdin, jonka hän heitti tähän jättipataan. Itse jätin väliin, sillä halusin käyttää kaikki kolme vyyhtiäni omassa kaalikeitossani.
Sama rulianssi siis toistui toisenakin päivänä, nyt jo ehkä järjestelmällisemmin ja taidokkaammin kuin ensikerralla, koska osasimme asian jo hiukan paremmin. Lopuksi ihailimme värjättyjä lankojamme pyykkitelineessä, johon ne oli aseteltu kuivumaan.
(Minun lankani keskirivissä oikealla ja Emman langat alhaalla vasemmalla)
Opimme kurssilla uuden asian, joka tietenkin oli sen päällimmäinen tarkoitus. Samalla kuitenkin pidimme hauskaa ja saimme tehdä kokeiluja ja tuntea onnistumisen, epäonnistumisen, yllätyksen ja helpotuksen tunteita. Lankojen värjäys on tavallaan tiedettä ja kemiaa, mutta se tuntuu enemmän lapsenmieliseltä noita- tai ruoanlaittoleikiltä, jossa keitetään padassa värikkäitä keitoksia ja muunnetaan tylsästä valkoisesta langasta jotain uniikkia. Itse ainakin suunnittelen vielä tekeväni lisää värjäilyjä kotioloissa, nyt kun ostin opettajalta alunaakin, niin johonkin sekin on käytettävä.
Teksti - Tytti // Kuvat - Tytti ja Emma
Kommentit
Lähetä kommentti